MINÄ RAKENNAN SINUT JÄLLEEN

Seppo Saarinen:

Koko nuoruutensa päihteisiin paennut espoolainen Seppo

Saarinen on nyt juurevasti elämässä kiinni. Hän on aviossa

ja pienen pojan isä.

Ensimmäiset 13 vuottaan Hämeenlinnassa asuneen Seppo

Saarisen elämä alkoi luisua raiteiltaan, kun hänen vanhem-

pansa erosivat. Eroa edeltänyt muutto toi uusia ystäviä,

joiden seura ei ollut "parasta mahdollista".

Seppo jäi erossa isälleen. Hän ei syytä vanhempiaan oman

elämänsä otteen herpoamisesta. Molemmat tekivät parhaan-

sa häntä auttaakseen, kun huomasivat poikansa ajautuneen

vaikeuksiin. Koulu ei enää jaksanut kiinnostaa. Seppo alkoi

lintsailla, varastella kaupoista ja tehdä kaikkea pientä pahaa

parhaan ystävänsä kanssa.

Imppauksen koukkuun hän jäi puoleksitoista vuodeksi. Mitä

enemmän imppasin, sitä huonommaksi menivät välini vanhem-

piini ja sitä enemmän yritin paeta syyllisyyttä imppaukseen.

Siitä tuli kierre. Uskoin tehneeni jotain niin pahaa, että van-

hempani eivät anna sitä anteeksi ja että minulla ei ole enää

paluuta normaalielämään.

Elämän palikat pahasti sekaisin

Perheneuvolassa ajateltiin, että poika voisi rauhoittua, jos

hän muuttaisi äitinsä luo Vammalaan. Kalvava syyllisyys ja

paha olo eivät hävinneet paikkakuntaa vaihtamalla. Lint-

saus ja varastelu jatkuivat.

Läpäisin peruskoulun nippa nappa tarkkailuluokan kautta ja

pyrin  sitten Hämeenlinnaan ammattikouluun. Isäni otti minut

taas luokseen asumaan, mutta koulunkäynti jäi juomisen

jalkoihin.

Seppo lensi pian koulusta ja palasi äitinsä luo. Elämä meni

ajelehtimiseksi, ryyppäilyksi ja kaverien nurkissa pyörimiseksi.

18-vuotiaana hän joutui ensi kerran vankilaan maksamatto-

mista sakoista. Hän ehti sittemmin olla vankiloissa kaikkiaan

viisi kertaa. Tuomiot tulivat yleensä rattijuopumuksista tai

omaisuusrikoksista.

En halunnut tehdä rikoksia, mutta vankilat koin lähinnä le-

vähdyspaikoiksi, koska rankkaan elämään väsyi. Mutta ei

vapauskaan mitään hyvää tuonut tullessaan. Sama meno

jatkui. Elämässäni ei ollut mitään, minkä varaan olisin voinut

rakentaa jotain parempaa.

Minulla oli koko ajan syyllisyys ja paha olo siitä, että aiheu-

tin vanhemmillenikin pelkkää pahaa mieltä. Kolmekymppisenä

muistelin, että viimeksi olin onnellinen 13-vuotiaana, kun

sain kissanpojan. Kun katselin onnellisen näköisiä ihmisiä

ajattelin, että hekin vain teeskentelevät.

Hyvän ja pahan taistelu

Noin 25-vuotiaana Seppo takaisin Hämeenlinnaan ja onnistui

jättämään isommat rikokset taakseen. Samoihin aikoihin hän

kiinnostui uskon asioista. Näin uskovissa rauhan, mutta se

tuntui vieraalta, koska itse en ollut kokenut koskaan rauhaa

tai iloa. Pelkäsin, että joutuisin jotenkin puristamaan sen it-

sestäni.

Kannoin syyllisyyttä kaikesta mitä olin tehnyt. Toisaalta pidin

itseäni jonkinlaisena uskovana, koska uskoin Jumalan olemas-

saoloon. Se ajatus oli syntynyt pienenä poikakerhossa. Mutta

juopotellessani tein törkeyksiä ja huomasin, että pahuus kie-

toi minut.

Halusin jopa mielisairaalaan, jossa minusta huolehdittaisiin.

Pääsinkin yhteen, mutta minut lähetettiin pois muutaman

päivän päästä isot määrät rauhoittavia lääkkeitä mukanani.

Vähitellen alkoi tuntua, että kaikki paikat ovat häneltä sul-

jettuja. Vihamiehiäkin alkoi kertyä törttöilyistä. Kerran hän

käveli paikallisen Saalem-seurakunnan ohi. Sain päähäni men-

nä sisälle. Kerroin, että haluan tulla uskoon, mutta en usko

voimani riittävän siihen. Miehet rukoilivat puolestani ja sanoi-

vat, että tulet saamaan kaksinkertaisen voiman. En tajunnut

mitä tapahtui, mutta oloni oli toiveikas ja tuntui, että elä-

mässäni voi sittenkin sattua vielä jotain hyvää.

Tämän jälkeen alkoikin tapahtua. Seppo sai "päähänpiston"

muuttaa Espooseen, mistä löytyi asunto. Häntä odotti vielä

yksi vankeustuomio, joka pantiin täytäntöön.

Vankilassa mietin yökaudet uskonasioita ja pohdin, mitä mi-

nun pitäisi tehdä. Kirjoittelin vanhemmillenikin ja pyysin an-

teeksi aiheuttamaani pahaa. En silti tiennyt, miten pääsisin

eteenpäin. Kun pääsin vankilasta, aloin juopotella ja lensin

asunnostani ulos. Pääsin Espooseen Olarinluoman vastaanot-

tokotiin, joka on yösija lähinnä sellaisille päihdeongelmaisille,

jotka eivät muualle enää pääse.

Toivon kipinä syttyy

Muutaman selvän päivän jälkeen Seppo luki kirjan Yksi ainoa

elämä, jonka kuvaus kosketti häntä. Mietin että Jumala on

vetänyt minua puoleensa ja aloin pelätä, saanko enää an-

teeksi, koska olen aina torjunut Jumalan kutsun.Minut valtasi

hätä sieluni puolesta.

Vastapäisestä Saalem-seurakunnasta tuli kerran pariskunta

juttelemaan erään vastaanottokodin asukin kanssa. Seppo

erotti keskustelusta sanan "hoitokoti". Samalla hänen mieles-

sään välähti: "noilla ihmisillä on ratkaisu sinun elämääsi."

Hän juoksi pariskunnan perään ja kysyi, tietävätkö he paikan,

missä autetaan hänen kaltaisiaan ihmisiä. Pariskunta kutsui

Sepon luokseen kylään, jolloin paljastui, että he päivystävät

Karismakodissa, ja he pyysivät Seppoa tutustumaan paikkaan.

Mutta kun kysyttiin, haluaisiko hän jäädä hoitoon saman tien,

hän pyysi kaksi viikkoa miettimisaikaa.

Selkäsauna pysähdytti lopulta

Vierailu vankilatutun luona ja siellä saatu paha selkäsauna oli

lopulta pysähdyksen paikka. Olin suunnitellut, että ryyppään

vielä sen kesän ja menen hoitoon vasta sitten. Nyt tajusin,

että enhän voi olla varma, olenko syksyllä edes elossa, ja

päätin lähteä heti Karismakotiin.

Kun siellä hengellisessä kokouksessa kysyttiin, haluaako joku

tulla uskoon, nostin heti käteni. Aloin lukea Raamattua ja löy-

sin kohdan, että ´iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua

rakastanut. Sen tähden minä olen vetänyt sinua puoleeni ar-

mosta´ja ´minä rakennan sinut jälleen, neitsyt Israel´.

Otin ne Jumalan henkilökohtaisina lupauksina minulle. Tulevai-

suudesta ei ollut tietoa, mutta jätin ne Jumalan käsiin. Puolen

vuoden aikana Karismakodissa alkoi tapahtua hyviä asioita.

Uskaltauduin muiden seuraan ja huomasin, että työntekijät

haluavat todella vilpittömästi auttaa ja tukea minua. Elämän-

haluni alkoi vähitellen palata.

Autettavasta auttajaksi

Myös ulkoiset asiat alkoivat järjestyä kuin itsestään. Seppo

pääsi ensin asumaan Espoossa sijaitsevaan Väinölä-kotiin

kahdeksaksi kuukaudeksi, sitten hän sai Espoon Kauklahdesta

Y-säätiön asunnon sosiaaliviranomaisten avulla.

Tajusin, että se oli elämäni ensimmäinen koti ja halusin löytää

myös uusia ystäviä. Rukoilin sitä, ja vähän ajan päästä soi ovi-

kello. Oven takana seisoi naapurini, joka kysyi yhtä käytännön

asiaa. Selvisi, että hän oli  uskossa, ja hänestä tuli hyvä ystä-

väni.

Seppo haki myös muun seuransa eri perustein kuin ennen. Hän

liittyi Helsingin Lähetysseurakuntaan ja alkoi käydä Perjantai

Kristukselle-järjestön (nykyinen One Way Mission) tilaisuuksissa.

En ajatellut ryhtyä auttamaan kadun miehiä. Jotenkin vain löy-

sin itseni aina uudestaan juttelemassa heidän kanssaan.

Halu auttaa muita kierteessä olevia oli kuitenkin syttynyt. Hän-

tä pyydettiin myös vapaehtoiseksi työntekijäksi Perjantaikodille,

joka on tarkoitettu väliaikaiseksi asuinpaikaksi perjantai illoissa

uskon ratkaisun tehneille tai muille raittiutta haluaville.

Järjestön piirissä Seppo tutustui Kirsiinsä. He alkoivat seurus-

tella ja avioituivat vuoden 2001 jouluna. Perheessä on nyt pie-

ni poika ja miehestä on tullut onnellinen isä.

Seppo valmistui lähihoitajakoulusta ja töitä on riittänyt. Vapaa-

aika kuluu vastatessa Perjantaikodin toiminnasta. Mulla on nyt

kaikki, mitä elämässä voi toivoa. Se Jumalan lupaus, että ´Mi-

nä rakennan sinut jälleen´, on käynyt kirjaimellisesti toteen.

                - Risto Kyröläinen -