USKOONTULO VEI JALATKIN ALTA

Rane Peltomäki todistaa:

Polvet löivät vitosen loukkua, kun kävelin ulos kirkosta. Pää

toimi - kroppa ei. Istuin Raatihuoneen rappusilla ja ihmettelin.

Autot ajoivat ohitseni ja ihmiset kävelivät kuka minnekin.

Minun elämäni mullistui, mutta muu maailma jatkoi kulkuaan

kuin mitään ei olisi tapahtunut, kertoo Rane Peltomäki kesällä

2001 tapahtuneesta uskoontulostaan. Sisäinen halu oli tuonut

Rane Peltomäen Hämeenlinnan vapaaseurakunnan Jumalan koh-

taamisen iltaan. Ensimmäinen kerta vapaaseurakunnan tilaisuu-

dessa sai perhoset lentelemään vatsassa. Rane istui kirkkosalin

takaosaan.

-Siinä istuessani minulle tuli kiva, rauhallinen olo. Puhe kosketti

elämääni. Se oli kuin minulle tehty. Tilaisuuden lopussa kysyttiin

haluaako joku antaaelämänsä Jeesukselle. Emmin lähteäkö vai ei.

Silloin puhuja katsoi minuunpäin ja nyökkäsi olin kuin ritsa siellä

edessä, Rane kertoo.

Ranen puolesta rukoiltiin ja Jumalan Henki kosketti häntä voimak-

kaasti. Jalatkin raukesivat tuosta voimasta. Hyvä, kun pääsin kä-

vellen kirkosta ulos. Muutaman kadunvälin matkan kulkemiseen

meni aikaa tunnin verran.

Pois pinnallisuudesta

Ranelle selvisi kertaheitolla, että hän oli nyt uskossa. Hän käy

jonkun verran eri seurakuntien tilaisuuksissa, mutta hengellisek-

si kodikseen hän kokee vapaaseurakunnan, jonka jäseneksi hän

on juuri liittynyt. Minulle on tärkeää, että seurakunnassa saa olla

oma itsensä. On hienoa, että ihmiset hyväksyvät toisensa sellai-

senaan, eivätkä yritä muuttaa toista samanlaiseksi kuin itse ovat.

Rane arvostaa seurakunnassa syntyneitä ystävyyssuhteita, jot-

ka eivät jää pinnallisiksi. Asioista uskalletaan puhua syvällisestikin

ja eheytymistä tapahtuu. Seurakunta on ollut Ranelle tärkeä voi-

mavara myös silloin, kun oma sairastaminen, siirtyminen osa-aika-

eläkkeelle ja viimeisen vuoden sisällä Ranen lähipiiriä koetelleet

kuolemantapaukset ovat vaatineet veronsa.

-Ratkaisevaa omassa selviämisessäni on ollut pastorimme ja seu-

rakuntalaistemme tuki. Kun oma isäni kuoli syliini viime marras-

kuussa, pastorimme otti yhteyttä minuun jo silloin yöllä. Sellainen

välittäminen auttaa jaksamaan.

Pienryhmätominta on osaltaan edistänyt Ranen tutustumista seu-

rakuntaan ja sen jäseniin. Hän on käynyt muun muassa Alfa-kurssin

ja on nyt parhaillaan apuohjaajana Alfassa. Miksaajan hommia olen

myös tehnyt.

Unelmien poikamieskö ?

Toki unelmiakin löytyy. Yksi erityisen tärkeä asia on toivomuslistal-

la kuten kenellä tahansa juuri kolmekymmentä täyttäneellä poika-

miehellä: Se miehen kylkiluu puuttuu-eli uskova puoliso on rukous-

aiheena. Tällä hetkellä asuinkumppanina on kahdeksankiloinen poika-

kani. "Riekkisen" kanssa olemme sopineet, että minä en syö sen

eväitä, eikä se kalua lattialistoja, Rane vitsailee.

Toinen unelma liittyy harrastukseen. Pidän valokuvaamisesta. Olisi

hienoa olla freelancer-kuvaajana hengellisissä tapahtumissa. Kuvan

keinoin voi välittää tietoa siitä, miten hyvä ihmisen on olla, kun Pyhä

Henki koskettaa. Aitoon iloon ei tarvita viinaa tai huumausaineita,

Rane hehkuttaa.

Toisten auttaminen ja tukeminen on aina ollut lähellä Ranen sydäntä.

Kristillisessä päihdetyössä hän on toiminut vapaaehtoisena ja neljästi

hän on osallistunut Venäjälle suunnattuihin avustusmatkoihin.

       - Teksti ja kuva Marjo Lindholm  Suomen Viikkolehti 6/04-