SAIN KERRANKIN OLLA PIENI JA OSAAMATON

Ari Paloheimo:

Maila istui käteeni 7-vuotiaana. Pelasi ensin vain isääni vas-

taan yrittäen saada edes yhden pisteen. Purin sulkapalloon

kaiken aggression ja sen tuskan, mitä pidin sisälläni.

Ensimmäisen piirinmestaruuteni voitin 10-vuotiaana. Seuraavan

11-vuotiaana ja sitten 12-vuotiaana ja 13-vuotiaana. Menestyin

myös koululiikuntaliiton avoimissa koulujenvälisissä suomenmesta-

ruuskilpailuissa. Minulla on 3 kultaa, yksi hopea ja kolme pronssia

nuorten eri ikäisissä luokissa ja tavallisia sm-mitaleita 1 kulta,

1 hopea ja kolme pronssia.

14-vuotiaana lähdin Tampereelta treeneihin (yhteen suuntaan 50

kilometriä), koska vastukset loppuivat ja aloin treenata oikein

kunnolla. Silloin elettiin vuotta 1996. Voitin sinä keväänä suomen-

mestaruuden miesten D-luokassa ja sain samassa luokassa hopeaa.

Nousin C-luokkaan 14-vuotiaana, B-luokkaan 15-vuotiaana ja A-

luokkaan 16-vuotiaana. 17 ja 18-vuotiaana innostukseni laski, kos-

ka olin saavuttanut sen, mitä olin halunnut, joten lopetin, koska en

halunnut pelata väkisin ja treenit 5-6 kertaa viikossa pitkien väli-

matkojen kanssa rupesivat riittämään.

Harrastin myös kaikkia mahdollisia pallopelejä, tenniksestä, pingik-

sestä, salibandystä jalkapalloon, yleisurheilua ja vaikka mitä. Olin

urheiluhullu....ja vieläkin ajan riittäessä. Miesten keihäskin on len-

tänyt 65 metriä.

Sulkapallon kautta tunsin olevani jotain enemmän kuin muut. Ko-

tona en kokenut saavani arvostusta, sama päti kouluun ja ystä-

viinikin, mutta sulkapallossa sain sitä, koska olin muita parempi ja

se johtui siitä, että minun oli pakko olla. Koska jos en ollut en ol-

lut yhtään mitään. Näin alhaalla itsetuntoni oli ja tappiot tuntui-

vat siitä syystä aivan kamalilta. En ollut ikinä tarpeeksi, aina piti

olla parempi. Halusin voittaa isäni hyväksynnän ja ihailun. Uskon

että tätä haluavan niin moni urheileva poika tai nuorimies. Parasta

saavutuksissani olivat ne kotimatkat isäni kanssa kun tunsin, että

edes silloin kelpasin.

Tulin uskoon 14 vuotiaana ja aloin lukea Raamattua. Kilpailin toki

vielä aktiivisesti ja saavutinkin sen jälkeen vielä monia hienoja

voittoja, mutta ehdottomasti suurin voitto tapahtui sydämessäni

päivä päivältä syvemmin, kun annoin Jeesuksen hoitaa syviä haa-

vojani. Sain kerrankin olla pieni ja osaamaton ja istua Isäni sylissä,

sellaisen johon voi luottaa ja jonne sai aina mennä sellaisena kuin

olin.

Jumala poisti kovuuden elämästäni, en enää kiroillut ja ollut ikävä

vaan tulin herkäksi. Ennen otteluita laitoin kaksi mailaa ristiin ken-

tälle ja rukoilin. En hävennyt Jeesusta. Kuinka olisin voinut kaiken

sen jälkeen mitä Hän oli elämässäni tehnyt ja mitä Hän minulle mer-

kitsi?! Kuka häpeäisi sitä että on voittanut Olympiakultaa jossain

lajissa? Ei kukaan?! Sain itse voittaa maailmanmestaruuden par-

haimman isoimman palkinnon ja halusin esitellä sitä kaikille ja edel-

leenkin haluan yhä suuremmalla innokkuudella. joka päivä päivältä

kasvaa. Olen Jumalan ihme, vaikka itse kirjoitankin.

Jumala haluaa ottaa meidät syliinsä istumaan ja olemaan sanoen:

Tule tänne, minä olen jo voittanut puolestasi. Sinä olet todellinen

voittaja minun kanssani. Näin on. Jumala haluaa käyttää meitä ja

voi vaikuttaa meissä väkeviä tekoja! 2 Kor.12:8-10 ja Psalmi 34.

       - Ari Paloheimo -