HÄN ON RAKKAUS

Yrjö Nurmisto kertoo:

"Saanhan mennä isän luo"; kysyin pienenä poikana äidil-

täni ja sain luvan. Isä soitti silloin pelastusarmeijan soti-

lassoittokunnassa tuubaa ja isoisäni rumpuja. Hän kun

ei enää voinut puhallininstrumenttia soittaa keuhko-ja

sydänlaajentuman vuoksi.

Kiipesin lavalle isän viereen lattialle istumaan ja nautin

soitosta ja laulusta kun isoäitini lauloi kitarakuorossa.

Ylistys Herran, kiitos Jeesus kaikui salissa. Istuin, kuun-

telin ja nautin olostani turvassa; Paikassa, johon kiinnyin,

en tiedä miksi. Muistan vain joitain tuon ajan tapahtu-

mista, mutta eräs tilanne, jota en tiedä kuulinko sen itse

vai kerrottiinko se minulle, mutta.... . Vieri jokunen aika

ja tuli isän vuoro todistaa uskoaan. "Hyvät ystävät, minä

kun en oikein usko...."isä aloitti. En tiedä miten kauan se

jatkui, mutta siihen loppuivat pelastusarmeijassa käynnit.

Opin lukemaan ja innostuin tutkimaan Raamattua. Sanoi-

vat, että hänestä tulee pappi. Armeijalaiset kokoontuivat

joskus isovanhempieni luokse ja olin kuuntelemassa mitä

siellä puhuttiin ja rukoiltiin. Samassa omakotitalossa kun

asuttiin.

Vuodet kuluivat ja vieraannuin Jumalan Sanasta jo ennen

murrosikää, vaikka Sana aina jossain määrin kiinnosti.

Tiedusteli isoisä kerran, kun olisin halunnut oppia soitta-

maan, että lähtisinkö mukaan soitto-oppilaaksi? Jäin miet-

timään sitä muutamaksi päiväksi ja olin jo lähdössäkin, mut-

ta kun isoisä puki uniformun päälle ja sanoi, että lähdetään,

niin empä uskaltanut ottaa sitä askelta. Kaverit olisivat

varmasti pilkanneet, ajattelin. Niin heikko kun on ihminen.

Varsinkin nuori. Niinpä ei tullut lähdetyksi, mutta jotain

kuitenkin jäi.

Etäännyin entistä enemmän ja maailma vei mukanaan,

koulu ja kaverit ja kaikkea tuli kokeiltua. Ei sentään huu-

meita. Löysin aikanaan vaimonkin. Parhaan kaverin sis-

kon, jolla oli yksi lapsikin. Siunaantui lisää lapsia, tyttö

ja poika. Jostain syystä tuli aina jouluisin luettua joulu-

evankeliumi juuri ennen ruokailua ja tähdennettyä lapsil-

le Joulun Pyhä Sanoma, Jeesuksen syntymä. Olin sen

velkaa isoisälle, ehkä.

Aika kului. Tein kahta työtä, että saataisiin oma asunto.

Astui kuningas alkoholi elämään siinä määrin, että iltaisin

istuttiin katsomassa kaljapullon tai viinalasin ääressä tele-

visiota ja tietenkin viikonloppuisin. Naapureiden kanssa

kapakassa ja välillä yksinkin. Oli riitaa ja toraa. Lapset kär-

sivät, kuten aina asioiden näin ollen. Olin kadoksissa, ek-

synyt ja neuvoton, vaan en sitä itselleni tunnustanut.

Aikaa kului kolme vuosikymmentä tuosta armeija-ajasta.

Tuli menestystä. Koulutusta Saksassa, vaikka en kieltä

osannut, mutta opinpahan tulemaan sillä toimeen. Sitten

pienen yrityksen toimitusjohtajaksi, vaikka ei ollut kum-

mempaa koulutusta. Elektroniikan työteknikon ja myynti-

neuvottelijan tutkinnot takana ja viisitoista vuotta alalla.

Kuitenkin jotain puuttui. Hukkui kaipuu edustustehtäviin,

ravintolaneuvotteluihin ja saunailtoihin. Se "tavallinen"

tarina.

Kunnes.... Vuonna-97 tytär alkoi käydä varkkareissa ys-

tävättärensä kanssa. Ei hän ilmoittanut paikkaa, vaan

kertoi vain uskovien lasten ja nuorten tekevän kaikkea

kivaa. Lopulta hän uskaltautui sanomaan, että helluntai

seurakunnassa. Hän ihmetteli varmaan kuinka avoimesti

ja myötämielisesti vanhemmat asiaan suhtautuivat. Ei

tytär muistanut isän olleen pienenä pelastusarmeijassa.

Uskalsipa tytär kertoa enemmänkin ja viimein uskoon

tulostaankin. Hän loisti kuin "Naantalin aurinko".

Tapasimme tyttäremme ystävättären vanhemmat, uskos-

sa olevat, ja aloin miettiä asioita toiselta kantilta. Vai-

monikin, joka oli elämältään jotain kaivannut, osallistui

nuorten soluun, joka pidettiin meillä.

Vaimoani ja minua pyydettiin soluun Niskasille, johon hän

arkaillen meni, kun kadoksissa oli hänkin ja avuton. Minä

en saanut taaskaan sitä askelta otettua. Jäin kuitenkin

miettimään, enkä löytänyt mitään syytä miksi en lähtenyt.

Tapahtui muutos, johon ei kukaan uskonut, paitsi Jumala

ja Jeesus. Vaimo nautti solussa olemisesta, ylistämisestä

ja ihmisistä siellä. Hän alkoi käydä helluntaikirkolla kokouk-

sissa aina sunnuntaisin. Havaitsin vaimoni muuttuneen ja

mietin... . Nautin siitä, että vaimo pääsi taakasta ja an-

tautui virran sen vietäväksi, jota oli kaivannutkin.

Hän sai sydämeensä puhdistuksen ja ylistyksen riemun.

Vaimo ja tytär pyysivät minua keskiviikkona 17.03.99 kat-

somaan ilmestysmajaa, jonka pienoismalli oli pystytetty

kirkon alttarin eteen ja lähetysnäyttelyyn, joka oli alaker-

rassa. Lupauduin lähtemään ja ihmeekseni huomasin naut-

tivani ja kiinnostuvani tapahtumasta, kun Arto kertoi In-

donesiasta ja Harri Kröger ilmestysmajasta. Ilmestysmajan

toinen osa ja samalla kokous oli sunnuntaina 21.03. Ja sii-

hen tilaisuuteen tuli lupauduttua vielä helpommin.

Lämpimämpää vastaanottoa ei olisi voinut kuvitella. Oli Kos-

kisen Eero tullut tavattua koiraa ulkoiluttaessa aikaisemmin

ja Pekka, vanha tuttu kouluajoilta tupsahti ovesta siinä kun

odottelin vaimoani. Kokouksessa minut valtasi tunne, että

olin kokenut saman joskus kauan kauan sitten. Tuntui luon-

nolliselta ylistää, rukoilla ja laulaa. Olin kuullut laulun 30

vuotta sitten ja kuitenkin muistin sen. Eero sanoi tilaisuu-

den loputtua, että selvisitpä Ykä ensimmäisestä kokoukses-

ta hengissä.

Joku siinä tilaisuudessa puhutteli ja sieltä lähdettäessä sa-

noin vaimolle ja tyttärelleni, että tuntuu siltä että 30 vuo-

den katumus on nyt pyyhkäisty pois. Tuntui suuren paino-

lastin putoaminen sydämeltä ja tunne siitä, että nyt jotain

tapahtuu.

Niinpä sunnuntaina, kun vaimo kysyi lähdenkö maanantaina

soluun, vastasin myöntävästi. Vaan tuli suutahdettua jos-

tain ja maanantaina ilmoitus, etten lähde. Saapui ilta ja

lauhkeampi olo ja kun vaimo valmistautui lähtemään, niin

silloin oli mieskin valmis ja ilmoitti lähtevänsä sittenkin. Ai-

lahtelevaista porukkaa nuo keski-ikäiset miehet!

Ja mikä vastaanotto taas. Sinikka ja Pentti ottivat vastaan

kuin olisin ollut odotettukin vieras. Eero sanoi, että oletpa

Ykä kova jätkä, kun vielä tännekin. Tuli siinä illan mittaan

muistot mieleen ja isovanhempien luona vietetyt hartaushet-

ket ja lämpö täytti sydämen, varsinkin kun Ulla puhui minulle

niin koskettavasti. Eikä ollut mikään kiire pois, vaikka men-

nessä sanoin vaimolle, että lähdetään vaikka koiraa viemään

ulos, jos pitkään venähtää.

Sinä iltana löysin Jeesuksen. Olin iloinen, onnellinen ja va-

pautunut. Seuraavana päivänä oli "pakko" saada oma Raa-

mattu ja heti. Tytär ja vaimo olivat onnellisia, sillä heidän

rukouksiinsa oli vastattu. Kun vielä osallistuimme lauantaina

28.03.99 aviopari-iltaan ja sunnuntaina kokoukseen tunsin

olevani kotona, lähellä Jumalaa.

Täyskäännös on nyt tehty ja lammas palannut paimenensa

laumaan. Matka oli pitkä, mutta kannatti tänne asti se kul-

kea. Itkin sydämeeni lisää tilaa Jeesukselle seuraavassa ko-

kouksessa, kun Orvokki kertoi Indonesian ajoista Arton kans-

sa. Ja kuten indonesialaisnainen sanoi Orvokille, kun hän pa-

tisti kipeän jalan vuoksi lääkäriin, että Ibu uskoo ensin. Nyt

voin sanoa: "Yrjö uskoo ensin".

Olemme saaneet armon Jumalan edessä ja se on suuren kii-

toksen aihe. Kiitos ja ylistys Herrallemme Jeesukselle Kris-

tukselle. Hän on Rakkaus eikä Rakkaus koskaan katoa.

                Yrjö Nurmisto -