Jo jonkin aikaa olen miettinyt mitä kirjoittaisin itsestäni tähän,

miten selittäisin itseni, että näkisin itsekin, kuka olen. On pal-

jon helpompaa tutkia ihmisiä ympärillä ja arvioida heidän me-

netelmiään ja syitä niihin, kuin se, että katsoisi omaa elämään-

sä ja yrittäisi ymmärtää sitä. Joka tapauksessa, uskon että o-

len valmis kertomaan kuka olen.

Olen Toni Juhani Laitala, syntynyt Raahessa 30.elokuuta vuon-

na 1977. Lapsuudestani en muista oikeastaan mitään, mutta

päätellen vanhemman veljeni kertomuksista, vanhempani riite-

livät usein keskenään ja viina oli vahvasti voimistamassa tätä

draamaa. En ole tietoinen siitäkään ajasta, kun vanhempani e-

rosivat, mutta kaikesta päätellen minun on täytynyt olla alle

10-vuotias.

Minulla on iso- ja pikkuveli, jotka kummatkin, minä mukaanluki-

en, siirryimme isälle tässä vaiheessa. Muutaman vuoden sisäl-

lä kummatkin veljet anoivat muuttoa äitinsä luokse ja näin kävi.

Isä ja minä asuimme muutaman vuoden yhdessä, mutta koska

en käynyt enää koulua ja elämä oli muutenkin sitä, että elin yk-

sikseni kaiken aikaa, sosiaalitoimi ehdotti, että huoltajuus siir-

rettäisiin valtiolle; ja silloin minä siirryin koulukotiin, Limingan

koulutuskeskukseen, joka silloin tunnettiin nimellä Kylliälän Kou-

lukoti. Mikäli oikein muistan oli vuosi 1991.

Olen nähnyt ja joitain dokumentteja on ollut tallessa, missä mi-

nusta oli kuva jossain underground pienlehdessä (jossa olin

haastateltavana laitoksessa aloittamani bändin johdosta) vuon-

na 1992.

Laitoksessa sain viimein toteuttaa itseäni ja vuosien taiteelli-

set patoutumat ja ajatukset pääsivät ulos musiikkina ja under-

ground-lehtien toimittajana. Janosin tulla tunnetuksi ”totuu-

den torvena” ja elämäni tarkoituksena oli ehdottoman määrä-

tietoisena tuoda totuus julki, oli asia mikä tahansa. Tosin, jäl

keen päin tarkastellessa, tämä ”totuus” mitä levitin, oli vihaa

ja katkeruutta. En ole koskaan ollut hyvä käsittelemään tun-

teitani, varsinkaan vihan ja pettymyksen tunteita, johtuen var-

masti siitä, että en ole saanut siihen kasvaessani mahdollisuut-

ta.

Laitoksessa kasvoin vaikeiden nuorten rinnalla ja opin miten

vain kova sydän kestää tätä maailmaa. Opin myös miten on

tyhmää luottaa kenenkään. En muista tarkkaan, kauanko lai-

toksessa olin, mutta arvioisin 3-4 vuotta. Elämä ja elämänryt-

mini tai –tyylini, miten sen haluaa ajatella, oli sen verran välin-

pitämätön, että aika oli käsitys, joka ei kiinnostanut minua.

Eikä kiinnosta edelleenkään. En osaa elää kellon kanssa kilpaa,

enkä elä päiviä eteenpäin. Ole ns. hetken lapsi, mutta ”hetki”

tarkoittaa minulle elämää. Elämä on minulle tässä ja nyt, ei

huomenna, eikä ylihuomenna.

Erinäisten kommellusten jälkeen laitosaika loppui, kun lopulta

minut häädettiin laitoksesta. Jouduin tyhjän päälle. Kaikki kaa-

tui päälleni silloin. Olin, kuten artistinimeni oli, ”Alone”, sanan

syvimmässä merkityksessä. Eräs laitoksen työntekijä ajoi mi-

nut takaisin Raaheen ja jätti sinne. ”Maailma”, mietin. ”Mikä on

tämä maailma, josta minä en ole, enkä tänne kuulu”.

Isälle minulla ei ollut kotiavainta, eikä äitille, ja aina silloin tällöin

saattoi käydä niin hyvin, että pääsin sisälle jommallekummalle,

nukkuakseni yön tai pari. Ja koska elämäni oli pelkkää humalan-

hakuista hoipertelua, en aina edes kehdannut näyttää naamaa-

ni vanhemmilleni. Häpesin elämääni ja sen merkityksettömyyttä.

Häpesin maailmaa ja sen rakkaudettomuutta.

Olin jo vuosia ollut syvästi masentunut ja erilaisten mielialalääk-

keiden alaisena laitoksessa, mutta nyt tunsin, miten pohja otti

jalkoihin. Tunsin menettäväni otteen todellisuudesta ja mistään

mitä kutsuttiin ”tarkoitukseksi”. Ajauduin lopulta, pitkän sinnitte-

lyn jälkeen, ajatukseen, että lopettaisin itseni ja mustan kome-

dian, jota elämäksikin sanotaan.

Lopullinen tempaus oli, kun löin eräs ilta äitini eteen pilleripurkin

ja kerroin päättäväisesti, että tänään loppuu pojan elämä, etten

enää sietäisi maailman turhuutta ja sen tuomaa loputonta taak-

kaa. Lähdin baariin ja vedin purkin, mutta erinäisten kommellust-

en jälkeen heräsin sairaalan putkasta aamulla, elossa.

Sosiaalitantat olivat ovensuussa sormiojossa, vihaisia, ymmärtä-

mättömiä, miten olin tilanteeseen tullut. Minut ajettiin siltä istu-

malta Oulun psykiatriselle osastolle, suljetulle, kuukaudeksi.

Sairaalassa sain nähdä, miten ,kansankielellä, ”hulluja”, hoide-

taan. Miten turhaa oli kaikki lääkitys ja säännöt, jotka tukahdut-

tivat loputkin halut olla missään tekemisissä ihmisten kanssa.

Sairaala osoitti minulle, että ihminen ei ole kykeneväinen hyvään,

vaikka lukisi itsellensä papin ammatin. Ihminen osoittautui välin-

pitämättömäksi ja teeskenteleväksi huijariksi, joka sanoo halua-

vansa hyvää, mutta todellisuudessa haluaa vain OMAA hyvää.

Vaikka muiden kustannuksella. Sairaalassa murruin lopulta ja

mietin, jos en kerta kuolla saa, miksi eläisin. Mistä löytäisin sen

kipinän, joka sytyttäisi sammuneen sydämeni elämään.

Soitin uskovaisille tutuilleni sairaalasta, ja pyynnöstäni, he lähet-

tivät luokseni heidän mielestään pätevän uskovaisen kertomaan

minulle uskonasioista. Totesin ensinäkemältä miehen ns. turhaksi;

mies ei ymmärtänyt, ei osannut sympatisoida tilaani, vaan kertoi

minulle kasvot loistaen miten Isä taivaan on kolmio ja Pyhä ja mi-

tä kaikkea mahdollista. Todellakin, hänen käynti silti muutti elä-

määni; ymmärsin, kun rukoilin Jumalaa yksin huoneessani, että

ihminen on yksin. Jokainen meistä on yksin. Yksin vastuussa, yk-

sin kohdatessa elämän monet kasvot, yksin tunteiden kanssa,

yksin kuolemassa.

Sairaalasta päästyäni, pääsin töihin näille uskoville tutuilleni ja

siellä olin sitten töissä nelisen vuotta. Samalla muutin heidän luo

asumaan, alivuokralaiseksi. Pitkään silti elin täysin heidän kus-

tannuksella, kuten lapsi kotonaan elää, maksamatta mitään. Ns.

uusi alku, ei lähtenyt vauhtiin kauhean hyvin, sillä viina vei minut

heti mukanaan ja join keskellä viikkoakin. Vähän myöhemmin silti,

sain vähennettyä juomisen v-loppuihin, lopulta join vain kerran

tai pari kertaa kuukaudessa. Tämä kaikki siksi, että olin saanut

puhua tunteistani ja käydä läpi ääneen elämääni. Jumala tuntui

olevan lähempänä, kuin tuntemattomien Jumalasta puhuvien ih-

misten kirkkaissa silmissä.

Lopullinen niitti minulle oli se, kun ajoin humalassa talvella auto-

ni ojaan valtatiellä, reilun 100km/h vauhdissa. Selvisin naarmuit-

ta ja se pysäytti minut. Mietin, miten monta kertaa olin selviyty-

nyt kuolemalta ja mietin miksi. Nyt tulin Jumalan eteen, niinkuin

mies joka ei ymmärrä enää mistään mitään, voi vain tulla. Ilman

ymmärrystä, ilman olettamuksia, sydän avoinna, jos on mahdol-

lisuus elää todellisuudessa. Rukoilin Jeesusta, niinkuin oli opetet-

tu, sydämeeni, antamaan anteeksi syntini, mitkä ovat monet.

Ja sain uskoa. Sain uskoa, että olen armahdettu ja ymmärretty.

Sain uskoa, että elämälläni on tarkoitus ja merkitys.

En sanan tarkkaan osaa sitä tänäpäivänäkään sanoa mikä se on,

mutta tiedän, että en elä vahingosta, enkä hengitä turhaan. Hen-

gitän, koska uskon kautta, minkä lahjana sain, tulen tuntemaan

rakkauden, tarkoituksen ja lopulta – Ikuisen kodin, Luojani luona.

Olin muistaakseni 19 tai 20-vuotias kun sain uskon Jeesukseen,

Luojaani, elävään Jumalaan. Ja ei, en muuttunut muumioksi, enkä

alkanut lähetyssaarnaajaksi, mutta sain sydämeeni pistoksen,

jonka tunnen rakkaudeksi. Se ei ole minusta, mutta se on minulle

ja se velvoittaa minua tiettyihin asioihin. Järkevästi tiivistäen, va-

pauteen.

Mitä kaiken tämän jälkeen tapahtui? Monenlaista, mutta mitäpä

niistä lätisemään. Ne, jotka minut tuntevat, kuka olin, tietävät,

että en ole se, kuka olin. Vaan uusi Toni nousi Jumalan vaikutuk-

sesta. Ei uusi hieno Toni, vaan uusi vapaa Toni. Vapaus on valt-

tikortti tässä synteihin sidotussa maailmassa, vapaus ei ole kep-

pihevonen, vaan vapaus tulee rakkaudesta, joka on Jumalasta –

eikä Jumala anna itseään pilkata. Jumala antaa minun kasvaa

Hänen lapsenaan, Hänen kanssaan. Rukoukseni onkin, että elä-

mäni todistaisi Jumalan todellisuutta, että oppisin tuntemaan

rakkauden, niinkuin meidän Isä on.

Toistaiseksi tämä on, mitä osaan kertoa, kuka olen ja mikä on

tarkoitukseni olla. Tietysti voisin lisätä, että haaveilen tyttöys-

tävästä, avioliitosta, oikeudenmukaisesta sydämestä, viisau-

desta, rohkeudesta rakastaa, voimasta Jumalassa, etten kos-

kaan anna periksi oikeassa asiassa.

Olen siis tavallinen kansalainen, mies miljoonien virrassa, mutta

nyt ymmärrän, niinkuin tekin kun tätä luette, sinä ja minä me o-

lemme Isämme silmien alla, eikä mikään, mitä teemme tai ajatte-

lemme, ole häneltä pimeässä. Ei mikään, mitä teemme tai mihin

menemme tai miksi niin tapahtuu, ole elävältä Jumalta pimeässä.

Mikä ilo tämä on tietää, kun uskoo pelastukseen Hänen ainoan

Poikansa, Jeesuksen kuoleman, käsittämättömän uhrauksen kautta.

Jeesus – Hän on kaveri, jolle annan kaiken kunnian, eikä mikään

nimi ole yli Hänen. Ei ole, eikä tule koskaan olemaan.