JEESUS ON PARAS JA RAKASTAN HÄNTÄ YLI KAIKEN !!

Laura Hirvosen todistus:

Olen aina uskonut Jumalaan ja nimenomaan Raamatun Ju-

malaan. Jeesus on aina ollut mielestäni Jumalan Poika, mut-

ta en ymmärtänyt kuka on se Herra josta virsissä laulettiin.

Kun olin lapsi rukoilin aina Rakasta Taivaallista Isääni. Nämä

siemenet kylvettiin sydämeeni seurakunnan kerhossa ja py-

häkoulussa, jonne äitini vei minua, sekä koulun uskontotun-

nilla. Pidin koulun aamunavauksista koska niissä laulettiin i-

hania ja lohdullisia virsiä, joita yhä rakastan.

Rippikoululeirille menin suurin odotuksin. Olin kiinostunut us-

konasioista, ja siksi ilmoittauduin sellaiselle riparille jossa ei

ollut ketään tuttujani. Harmi kyllä rippikoulussani uskonasiat

jäivät jotenkin hämäriksi. Isosilla oli viinapullo mukana kulla-

kin, he joivat ja varastelivat mökkiläisten naruilta pyykkejä

sekä lainasivat luvatta heidän polkupyöriään. Pappi tiesi vii-

noista mutta silti hän sanoi, että samat isoset ovat myös

ensi vuonnakin, ja että meistä riparilaisista ei siis voi tulla

isosia. Ajattelin että j os uskovaiset ovat tällaisia, on kai i-

han sama miten sitä elää. Olin  ainoa joka sain täydet pis-

teet rippi-koulun loppukokeesta, mutta olin hyvin hämmen-

tynyt ja uskoni hiipui.

Elämä lähti samoille radoille kuin koulukaverini. Viikonloppui-

sin joimme ja poltimme tietysti tupakkaa ja onni oli oman

poikaystävän saaminen. Kuitenkin aina ollessani juhlissa ja

katsoessani peilistä humalaisia silmiäni, tunsin voimakkaasti,

etten kuulu tänne ja aina kysyin itseltäni, mitä minä täällä

teen.

Terveyteni alkoi pahasti horjumaan rippikoulun jälkeen. Sain

kaikenlaisia oireita, sydänoireita, vatsaoireita, hengitysoirei-

ta ja milloin mitäkin. Ravasin lääkäreillä, jotka sanoivat aina

että olen täysin terve. Lopulta eräs lääkäri sanoi että oiree-

ni ovat psyykkisiä. Psykologit eivät kuitenkaan voineet aut-

taa minua, sillä minulla oli kilpirauhasen vajaatoiminta, joka

vaatii elinikäisen jokapäiväisen hormoonilääkityksen. Kun vii-

mein sain oikean lääkityksen olin aivan loppu.

Rakkaat ystäväni alkoivat kokeilla huumeita, eivätkä kuun-

nelleet järkipuhetta. Itse olin päättänyt vakaasti, etten

koskaan koska koske huumeisiin. Seurustelin entisen narko-

maanin kanssa ja olin iloinen että hän oli päässyt kuiville.

Neljän kuukauden seurustelun jälkeen hän  kuitenkin sanoi,

että nyt hän joko tekee itsemurhan tai alkaa vetää heroii-

nia. Olin tuolloin 16-vuotias.

Ahdistuin syvästi. Pelkäsin kuolemaa ja elämää. Mietin itse-

kin, onko itsemurha ainoa ratkaisu. Hädissäni sanoin Juma-

lalle kaksi sanaa ennen nukkumaanmenoa: "Jumala, auta!"

Unessa näin ystäväni, vanhan luokkatoverini joka oli samalla

ylä -ja ala-asteella. Olimme olleet vuoden eri lukioissa, enkä

ollut pitänyt häneen mitään yhteyttä. Hän oli ainoa uskova

ihminen jonka tunsin. Unessa hänen puhelinnumeronsa tuli

mieleeni, ja aamulla tiesin että minun tuli soittaa hänelle.

Hän vastasi puhelimeen ja menimme kävelemään. Purin hä-

nelle elämäni huolia, ja ensimmäistä kertaa minusta tuntui

että joku todella kuuntelee minua. Hän sanoi: "En tiedä mi-

tä itse koet, mutta minun mielestäni ongelmiisi ei ole muuta

ratkaisua kuin Jeesus." Kavahdin taaksepäin ja sanoin että

minusta ei mitään uskovaista tule! Hän sanoi että illalla on

kokous Saalemissa ja voisin tulla sinne hänen kanssaan jos

haluaisin.

Taistelin itseni kanssa, sillä olin yksitoistavuotiaana vanno-

nut, etten astu Saalemiin jalallani. Olin käynyt ystäväni

kanssa Saalemin tyttökerhossa ja viihtynyt, mutta kerran

olin tullut myös aamukokoukseen ja se oli ollut mielestäni lii-

an erilainen kuin luterilaisen papin hiljaisella äänellä puhuttu

saarna. Mielikuvani oli se, että mies huusi edessä naama pu-

naisena. Enkä edes ymmärtänyt mistä hän puhui.

Lopulta menin Saalemiin. Laitoin mustan duffelitakkini hupun

päähän, ettei kukaan näkisi että minä olen syntinen. Lisäksi

minua hävetti olla paikassa, jota olin vannonut karttavani.

Laulut olivat kauheita mielestäni. Mutta saarna todella py-

säytti minut. Mies puhui helvetistä. Hän sanoi, että Juudas

tiesi kuka Jeesus oli mutta silti kavalsi hänet, hirttäytyi ja

joutui helvettiin.

Hän sanoi että helvetti on kauhea paikka. Ja siinä hetkessä

ymmärsin olevani matkalla sinne. Vaikka uskoin Jeesuksen

hyvyyteen ja olemassaoloon , se ei riittänyt. En ollut uskos-

sa. Olin syntinen. Aloin itkemään. Saarnan jälkeen eräs nai-

nen sanoi: "Kaikki jotka haluavat täyttyä Pyhällä Hengellä,

tulkaa tänne eteen!"

Nousin ylös ja menin naisen luo. Hän ohjasi minut pieneen

huoneeseen ja kysyi kuulumisian. Minä kerroin hänelle kaiken

mitä ystävällenikin. Nainen kysyi, että haluanko minä tulla

uskoon. Tarkistin että Saalem eli helluntaiseurakuntakin us-

koo Raamattuun ja Jeesukseen kuten luterilainen kirkkokin.

Mummoni oli näet ollut jonkin aikaa jehovan todistaja ja se

on harhaoppi. Kun nainen kertoi että Jeesus ja Raamattu

ovat Helluntaiseurakunnankin kulmakivet, sanoin että "kyllä

haluan tulla uskoon." Ja niin toistin lyhyen rukouksen naisen

 "Jeesus, tiedän olevani syntinen. Uskon, että Sinä kuolit

syntieni puolesta ja nousit ylös ja että Sinulla on valta an-

taa kaikki syntini anteeksi. Pyydän, että annat syntini an-

teeksi ja tulet sydämeeni asumaan ja elämäni Herraksi. J

ohdata minut luoksesi taivaaseen. Aamen."

Sanottuani aamenen tunsin miten selkäni suoristui, kuole-

manpelko väistyi sydämestäni ja oli kuin valot olisi sytytet-

ty pimeään huoneeseen. Olin uudestisyntynyt! Nainen kysyi:

Kuka on Herrasi? Ystäväni tuli juuri huoneeseen ja kuuli kun

vastasin: "Jeesus!" Ystäväni riemuisi ja halasi minua. Vielä

kuukausien päästä hän ei millään voinut uskoa että olin tullut

uskoon. Olin melkeimpä viimeinen ihminen jonka hän oli odot-

tanut pelastuvan.

Siitä alkoi uskontaipaleeni. Kahdessa viikossa luin uuden tes-

tamentin läpi ja sitten aloitin vanhan testamentin. Sain heti

läheisen suhteen Jeesukseen, Hän todella on ollut kanssani

siitä lähtien. Poikaystäväni laittoi heti välit poikki kuultuaan

uskostani. Rukoilin kaksi vuotta hänen puolestaan, ja hän

ei tehnyt itsemurhaa. Nyt kymmenen vuoden kuluttua voin

todeta, että uskoontuloni on edelleen paras asia mitä minul-

le on tapahtunut enkä ole koskaan katunut sitä. Olen koke-

nut vaarallisen sydänleikkauksen, paljon surua mutta myös

hyvin paljon enemmän iloa ja Jeesus on vaikeuksissakin ollut

lähelläni.

Minulla on kymmeniä ystäviä ympäri Suomea ja maailmaa.

Olen saanut elää todella rikasta ja seikkailuja täynnä olevaa

elämää. Jeesus paransi myös parantumattoman kilpirauhasen

vajaatoiminnan yli vuosi sitten, ja lääkärit hämmästelivät ih-

mettä. Sanoin että puolestani on rukoiltu Jeesuksen nimessä,

ja toinen lääkäri sanoi: "Joo! Kyllä niitä ihmeitä tapahtuu! Mis-

säs kokouksessa olet ollut?" Nyt olen siis täysin terve ja on-

nellinen.

JEESUS ON PARAS JA RAKASTAN HÄNTÄ YLI KAIKEN !!!!!!!!!

               - Laura Hirvonen -