Kiusaamisen koekaniini

Elettiin syrjäseudulla. Ekonomisessa niukkuudessa, jopa köyhyydessä. Alkeellisissa asunnoissa, joissa ei ollut vesijohtoja, viemäreitä, sähköhellojakaan. Läksyjä luettiin yleisesti öljylampun valossa. Kovallakin pakkasella oli mentävä pihan perälle puuhuussiin tarpeilleen. Sauna lämmitettiin kerran viikossa. Pyykit pestiin käsipelissä. Koulumatkoja kuljettiin kävellen, pyörällä taikka hiihtäen, jopa viisi kilometriä suuntaansa. Pyryssä ja pakkasessa.

Eivät nämä alkeelliset ja puutteelliset olot Maria sen isommin vaivanneet. Kaikilla kun oli melkein samanlaista. Kokonaan toisen luokan kysymys oli kiusaaminen. Maria kiusattiin koulussa, kavereiden keskuudessa, leikeissä. Lopuksi tämä kiusaaminen levisi kuin tarttuva tauti. Lähes jokainen katsoi oikeudekseen sorsia Maria. Hänestä tuli sopiva objekti. Eikä tässä kaikki...

Myös kotona hänen pieni elämänsä alkoi olla täyttä painajaista. Kun äiti sairastui nivelreumaan Marin ollessa 7-vuotias, tytöstä tuli automaattisesti ”päähuushollerska”. Perheessä oli tuolloin jo viisi lasta, pieni vauvakin. Ja vaikka Marilla oli kaksi vanhempaa ja vahvempaa isoveljeä, tyttö raatoi suuren osan taloustöistä. Oli pakko. Ne olivat naisten töitä.. Hän roudasi ämpäreillä vettä sisälle pihakaivosta. Ja toisinpäin: likavettä ulos tunkiolle. Hän tiskasi suuren perheen astiat. Vesi lämmitettiin suuressa kattilassa puuhellan päällä. Mari tiskasi ja itki. Kyyneleet tippuivat tiskiveteen. Vesi ehti jäähtyä; astioita oli paljon. Rasva kellui veden pinnalla, ei ollut näet fairya...
 

Sitten Mari siivosi. Järjesti ja raivasi. Lauantaisin koulun jälkeen hän luuttusi rätillä kaikkien huoneiden lattiat, raahasi matot ulos ja sisälle. Oli pakko. Ja pyykkiä riitti, riitti sukkien parsimista, kutomista, pyykin silitystä, ja, ja... loppumatonta työtä ja stressiä ja ainaista hoputtamista.

Muistoihin on painunut eräs pyykinpesuoperaatio. Pyykki pestiin savusaunassa. Vesi lämmitettiin ulkona padassa, 50 metrin päässä. Lopuksi pyykit rahdattiin suurissa saaveissa avannolle huuhdottavaksi. Kelkan päällä. Mari oli silloin jo 15-vuotias, joten piti jaksaa liikutella painavia pyttyjä. Olihan hän 13-vuotiaana hoitanut yhden kesän kolmea lehmääkin: lypsi, ruokki, raahasi painavat 30 litran maitotonkat kärryille ja tien varteen. Äiti ei voinut, sormet olivat nivelreuman jäykistämät. Isä hankki elatusta. Pojat, veljet? Ne naisten työt?

Töitä oli siihen maailmanaikaan pakko tehdä. Lapset osallistuivat yleisesti elatuksen hankintaan, keräämällä marjoja ja sieniä kesällä. Auttamalla kalastuksessa jos tarvittiin, tekemällä kesäisin töitä kasvimaalla, syksyllä perunapellolla. Kouluista annettiin jopa perunannostoloma! Vanhemmat toistivat vanhaa: - työnteko oli heidän lapsuudessaan aloitettu 5-6 vuotiaana, ja ”omaa päätä elättämään” lähdetty päälle 10-vuotiaana.

 

Kiltteyden opetusta piiskan ja remmin avulla..

 

Mari sai leikkiä lähinnä vain sunnuntaisin, taloustöiden perästä. Veljet saivat leikkiä ja viilettää, Mari hikoili loppumattomissa naisten töissä. Kaikki oli aivan liikaa pienen lapsen kannettavaksi. Hän yritti pienessä päässään ymmärtää tätä matematiikkaa, asetelmaa. Yritti ymmärtää sairasta äitiä, sotainvalidi-isää, heidän taakkojaan, ja yritti kantaa kortensa kekoon helpottaakseen tilannetta. Mutta protestimieli nousi aika ajoin. Tämä protesti hoidettiin kuntoon piiskan avulla. Ja monesti viuhui isän sotilasremmi. Sen painava solkipää. Selässä oli neliskulmaisia mustelmia, soljen kuvia. Niitä koulussa jumppatunnilla ihmeteltiin, niistä kuiskuteltiin. Vakiokuritus tapahtui myös polvillaan nurkassa. Kiltteyden oppimisen tehostukseksi oli pantu pyykkipojat polvien alle. Selkä ei saanut notkua. Itkeä ei saanut, ääneen. Hiljaa siinä! - kuului komento jos itki.

Kuritusohjelma onnistui. Mari oppi pääosin pitämään mölyt mahassa. Ei itkenyt toisten nähden. Hän oppi kiltiksi kotiorjaksi, työmyyräksi. Hän ei uskaltanut puolustaa itseään. Eikä se olisi auttanut. Hän sai selkäänsä sellaisestakin, missä hänellä ei ollut osaa eikä arpaa. Kun veljet, kaverit, sivulliset huusivat kuorossa: - Marin syy, Marin syy! - viidakon laki, enemmistön äänet voittivat... Ja kun pelokas Mari oli hiljaa, tämä tulkittiin syyllisyyden myöntämiseksi. Mari valitsi pienemmän pahan, yhden selkäsaunan. Vaihtoehtona kun oli porukan kynsiin joutuminen...

Eikö sitten kukaan huomannut, saati puuttunut asiaan? Kyllä. Jotkut yrittivät. Siinä sitten sukulaisetkin saivat kuulla kunniansa kun yrittivät puolustaa tyttöä. Eräs täti kävi kesäisin, inhimillinen mukava ihminen. Hän harjasi tytön pitkät takkuiset hiukset. Mummo perkasi täit pois päästä. Vaari otti joskus polvelleen. Mutta pääosin Mari jäi yksin tuskansa, surunsa, pelkonsa ja kiusatun olonsa kanssa. Ja kun pato sydämessä kasvoi liiaksi, hän meni metsään tai rannoille ja itki siellä sydämensä tyhjäksi. Eikä tässäkään kaikki harmi...

Päivittäinen stressi, pelko, kurituksen uhka tuotti sellaisen jännityksen, että kun Mari meni nukkumaan hän kasteli vuoteensa lähes joka yö. Mitään elimellistä syytä ei lääkäri löytänyt. Kun tyttö öisin heräsi, kuului motkotus: - taas se on kuseksinut! Tämä oli kamalaa ja nöyryyttävää. Eikä asia pysynyt salassa. Hän sai kotona haukkumanimen "kusipukki". Titteli kaikui koulussakin. Lopuksi Mari kovetti pintansa niin tälle kuin kaikille muillekin haukkumanimille. Niitä oli runsaasti, täydellinen valikoima! Koulussa, kotona, kaverien keskuudessa Mari oli kuin kaatopaikka, johon sai heitellä kaikenkarvaiset ilkeyksien jätteet! Hän tunsi olevansa kuin mitätön ja arvoton kulkukoira, jota potkittiin mennen tullen. Ihmiseksi, saati tasaveroiseksi toisten kanssa hän ei itseään mieltänyt. Hän oli hyvin onneton, surullinen ja yksinäinen. Fyysisten otteiden ohessa vaikutti myös henkinen sadismi. Jatkuva moittiminen, arvostelu, persoonan vähättely. Silti hän jossakin sydämen sopukoissa tajusi olevansa ihmisolento!

Unelma onnen maasta

Kääntöpiste

Vuodet kuluivat ja näennäisesti ”kiltiksi oppiminen” oli onnistunut. Mari osasi olla hiljaa, osasi raataa vastaan sanomatta. Sitten tuli kääntöpiste. Mari oli oppikoulussa, asui asuntolassa. Oli kaunis kevät, toukokuu. Ilman ennakkovaroitusta hänet teljettiin lukkojen taakse asuntolaan. Syy? Täysin keksittyihin syytöksiin vedoten asuntolanvalvoja, opettajat ja huoltajat sovelsivat vapaudenriistoa. Sanktioksi. Maria syytettiin taas sellaisista, joissa hänellä ei ollut osaa eikä arpaa! Aiemmin hän oli sellaisista ottanut selkäsaunan ja sillä siisti. Nyt tuli mitta täyteen. Nousi totaalinen kapina. Kaikki meni överiksi. Tuli saldo täyteen julmuutta, sortoa, mielivaltaa. Vuosikausia kasvanut tuskan, epätoivon, surun, pelkojen ja ahdistusten pato murtui. Hän nousi vastarintaan. Ei enää ollut hiljaa, ei suostunut kiusaamiseen. Vaihtoehdot olivat äärimmäiset: elämä tai kuolema, selviytyminen tai tuho, vankeus tai vapaus? Hän valitsi taistelun, antautumisen sijaan.

Kuin henkensä hädässä, elämän ja inhimillisyyden rippeet pelastaakseen hän ilmoitti eroavansa oppikoulusta. Asuntola-vankila ja keksityt syytökset olivat liikaa, viimeinen piste. Kukaan ei kuunnellut, ei puolustanut, ei välittänyt. Eivät edes luokkakaverit. Ei ketään, ei ketään! Koulupsykologeja ei ollut olemassakaan niillä main! Mari tunsi olevansa niin totaalisen yksin (ja olikin!) että elämällä ei tuntunut olevan mitään mieltä ja merkitystä. Ei sitten tipan tippaa!
 

Marin vastarinta yllätti. Se oli ehdoton. Hän sanoi suoraan, että jos hän ei voi erota koulusta, hänen elämänsä on tuhon oma. Enempää kiusaamista hän ei katsele.... Ja, kerrankin häntä kuunneltiin?

Unelma eli, jossain syvällä sydämen pohjalla. Unelma vapaudesta, onnesta, hellyydestä. Ihmisistä ja omasta ihmisyydestä. Painajaismainen itsetuhon aalto väistyi. Hän tiesi, että vapauden ovi pian aukeaa. Kun oppivelvollisuus päättyisi seuraavana keväänä, hän jättäisi taakseen kaiken lapsuutensa ja nuoruutensa kauheuden! Elämän ja toivon kipinää, kuin lepattavaa kynttilän liekkiä hän viimeisin voimin piti yllä.

Pois kiusaamisen foorumilta

Kun oppivelvollisuus oli suoritettu, rippikoulu vielä päälle, Mari pakkasi laukkunsa. Ikävää tuntematta hän lähti 16-vuotiaana lähimpään kaupunkiin töihin. Vuoden kuluttua hän lähti töihin pääkaupunkiin saakka. Hän pärjäsi loistavasti kotiapulaisen tehtävissä. Tottakait? Hän hallitsi sekä työn laadun että tehokkuuden. Piiskat, remmit, jatkuva komentelu ja hoputtaminen oli tuottanut tulosta. Mutta sen ”hinta”?

Onnen maa?

Oli siis kulunut jo vuosia, mutta unelmoitua onnen maata ei ollut löytynyt? Mari oli pitkien vuosien aikana paketoinut kokemuksensa, pakastanut tunteensa. Kun hän meni naimisiin ja ensimmäinen vauva syntyi, äidin tunnemateriaali alkoi ”elää”. Mari alkoi masentua, vaikka olisi pitänyt olla iloinen! Menneisyyden peikot nousivat luolistaan. Nyt oli ihmisiä ympärillä, mutta eihän Mari ollut oppinut puhumaan? Lapsena ei saanut ilmaista mielipiteitään, saati näyttää tunteitaan. Avuksi tuli tässä vaiheessa musiikki. Musiikin maailmassa hän eli sisintään. Kuuntelemalla, mutta myös laulamalla, pianoa ja kitaraa soittamalla. Alakuloisuus ja surullisuus helpotti aina hetkeksi.

Padot murtuvat - kyyneleet virtaavat

Sitten tapahtui ihme. Huhtikuun 12. päivänä 1972. Mari koki vallankumouksellisen sisäisen kokemuksen. Yliluonnollinen hyvyys ja ihmeellisyys kosketti niin voimakkaasti, että tuntui kuin pimeästä yöstä olisi valjennut hohtavan valoisa aamu! Tai kuin kylmän talven perästä ihana kevät! Sisimmässä ollut jää alkoi sulaa... Ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana hän tunsi että häntä rakastetaan, hänestä välitetään, että hänkin on ihminen! Hän oli 23-vuotias. Nyt täydellisen onnellinen. Hän tunsi kuinka kahleet katkesivat, tuli sisäinen vapaus, ilo ja syvä rauha. Onnen maa oli avautunut hänen eteensä. Hän sai sydämeensä uskon lahjan. Kuin häkistä päässyt lintu hän sai siivet nousta ahdingoista avaralle. Uskomaton muutos näkyi, työtovereillekin, elämä sykki!

Uusi laulu soi – itkuterapiaa...

Marin sydämessä alkoi soida musiikki. Sanat ja sävelet. Surusta ja löydetystä ilosta syntyi laulu toisensa perästä. Hän lauloi, ja kuuntelijatkin tunsivat uuden elämän sykkeen. Kokivat onnen maan todellisuutta. Pian Mari äänitti ja julkaisi ensimmäisen LP-levyn, 1974. (1) Sitten toisen, kolmannenkin. Hän alkoi kirjoittaa. Paljon runoja. Teki vielä neljännenkin levyn ja kasetin 1981. Mari oli kirjaimellisesti korkeimman tason musiikkiterapiassa.

Tragediat vaanivat kuitenkin psyyken komeroissa, vaativat työstämistä. Alkoi itkun vuosikymmenet. Kaikki patoutuneet itkut ja kyynelet tahtoivat tulla ulos. Sitä riitti. Mari vetäytyi paljon omiin oloihinsa. Lopetti freelance-laulamisen. Opiskeli kaksi ammattia, ensin hoitajaksi sitten musiikkiterapeutiksi. Kaikki näytti toiveikkaalta. Mutta sitten tuli taas painajaisia. . .

Esikoistytär menehtyi sairauskohtaukseen ollessaan vasta 21-vuotias. Koulukiusattu hänkin. Kului muutama vuosi. Nuorin lapsista meni kouluun. Joutui koulukiusaamisen uhriksi. Mari havahtui, samoin tytön isä. Kiusaamisella ei rikottaisi tytön itsetuntoa ja elämää! Mari ryhtyi vastarintaan sillä tuloksella, mikä hyvin tavallinen? Hän jäi yksin. Enemmistö asettuu usein kiusaajien puolelle.

Kiusaamisen monet näyttämöt

Kun tytön kiusaamisasia kaksi vuotta jatkuttuaan tuli erääseen ratkaisuun, perhe löysi itsensä keskeltä hometalo-ongelmaa. Alkoi oikeudenkäynnin hirvittävä painajainen, 1996. Asetelma oli kuin hiiret ja leijonat vastakkain. Mari taisteli entistäkin sitkeämmin sortoa vastaan. Voitti erittäin vaikean riita-asian jutun hometalon myyjää ja välittäjäpankkia vastaan 2002-2003. (2) Aivan turha taistelu. Myyjä oli kulissien takana hävittänyt ja siirtänyt (?) omaisuutensa. Välittäjäpankki oli rahoittanut uuden asunnon, pantannut sen pankille. Kun kauppahinta korkoineen oli tuomion mukaan palautettava, myyjä ilmoittautui ”varattomaksi”... Euron senttiäkään yli 80 000 euron lainvoimaisista saatavista ei saatu. Sitten pankki nylki perheen puille paljaille. Jäätiin hometalon velkojen jälkivankilaan, loppuiän jatkuvaan haittaan. Uhrit ryöstettiin perinpohjin.

Mari oli oppinut puhumaan, ottamaan kantaa asioihin. Sananvapaus on perusoikeus, ihmisoikeus. Hän ei katsellut hiljaa kaikkea sortoa, mielivaltaa, yhdenvertaisuuden loukkaamista, joka oli tullut esiin niin koulukiusaamisasioissa kuin hometaloprosessin puitteissa. Hän alkoi kirjoittaa kirjoja. Koulukiusaamisesta kertovan casen (1997) perästä (3) hän jatkoi kirjoittamalla hometalokaaoksesta, (4). Kirjoitusterapiaa. Surujen työstämistä. Se ei ollut kaikille mieleen. Olisi pitänyt taas olla hiljaa? Olisi pitänyt kiltisti vaieta, ihmisoikeusrikkomuksistakin! Historia toistui. Lapsena ei saanut itkeä, ei puhua pukahtaa. Sama juttu. Isommat tahot yhteiskunnassa yrittivät ängetä maan rakoon, hiljaiseksi alistujaksi, simputettavaksi. (7)

Kun Mari ei suostunut mukisematta mielivallan komentoon, käynnistyi viranomaisten kiusaamiskoneisto. Oikeuksia kieltämällä, vääriä päätöksiä tekemällä, hometaloprosessia venyttämällä Maria yritettiin kasvattaa kiltiksi ja äänettömäksi kansalaiseksi? Asiattomaan komentoon hän ei alistunut. Hän sai mustelmia raivostuneen poliisipäällikön otteista v. 2000. Syy? Mari ei suostunut allekirjoittamaan sellaista kuulustelutekstiä jonka kuulustelija oli omasta päästään kirjoittanut, ja joka ei vastannut koulukiusaamisen tapahtumakulkua...

Jo tässä vaiheessa tapahtumia katselleet ja seuranneet ihmiset näkivät systemaattisen ajojahdin merkit. Vuosien saatossa mielivalta kiihtyi. Mari joutui kokemaan peräti kahden ”valeoikeudenkäynnin” kauheudet. Keksityillä syytteillä ja vastapuolen todistajien valheilla tehtiin järkyttävät väärät rikostuomiot. Molemmat vuonna 2004. Toinen kumoutui n. 95 % hovioikeudessa, toinen jäi kauhistuttavana oikeusmurhana voimaan. Marin ainoaakaan todistajaa jutussa ei ollut kuultu. . . "Oikeusvaltion" käsite romuttui, monen mielestä.

Yhä suuremmaksi kasvoi se joukko, joka kysyi: - miten jaksat, miten kestät? Lääkäritkin pudistelivat päätään. No, Marille kaikki oli vanhan toistoa. Kiusaajat olivat vain vaihtuneet. Hän oli nyt ”kiusaamisen korkeakoulussa” - viranomais-ja yhteiskuntakiusattu. Työpaikoillakin oli asiatonta meininkiä, oli toki myös paljon positiivista. Mari oli suosittu ja pidetty hoitaja vanhusten mielestä. Hän teki parhaansa vanhusten ihmisarvon ja arjen ilon eteen. Hoitotyön ohessa hän ahkeroi yhteislaulutuokioita, tietovisailuja, jne. Hän ymmärsi ihmisarvon tunteen tärkeyden. Sitä hän tahtoi välittää hoidettaville.

Vuosina 1994-2009 oli katkeamaton sarja kiusaamisen luonteisia seikkoja. Useissa kouluissa tapahtuneet asiat, mm. vuonna 2000, jolloin 13-vuotias naapurin poika uhkaili isänsä ampuma-aseilla perheen tyttöä. Kun poliisi takavarikoi aseet valtiolle, kiusaaminen jatkui. Poika pissasi perheen postilaatikkoon, jne. jne. Marin historia näiltä vuosilta on jatkettua sortoa ja mielivaltaa. Tuomioistuimissa, poliisien taholla, valvontaviranomaisissa. Mari paiskattiin jopa Pasilan poliisiputkaan, keskellä kirkasta päivää 25.10.2007. (5) Ilman todellista ja laillista syytä ja seikkaa. Tämän tutkinnanjohtaja H.K. itsekin myönsi 26.10.2007.

Selviytyminen - matka onnen maahan

Mari oli saanut 23-vuotiaana sisimpäänsä pienen mutta voimallisen annoksen onnen maan lämpöä, iloa, hyvyyttä ja lohdutusta. Hän tiesi, että kerran tuo pieni pisara on kasvava suureksi rakkauden äärettömyydeksi. Hyvyyden maa, oikeuden paikka! Sitä kohden kulkiessa Mari itki ihmisten ilkeyttä, meni yhä uudelleen rikki kovuudesta ja julmuudesta. Mutta yhtä varmasti onnen maasta satoi lempeää lohdutuksen sadetta. - Paistoi pilvien lomasta suloinen armon aurinko. Hän sai aina uutta voimaa. Kohotti siipensä kuin kotka, korkealle. Mikään ilkeys, kiusaaminen, pahuus ja sorto ei tuhonnut toivoa. Se eli jossakin syvällä sydämessä pimeimmilläkin hetkillä.

Mari on nyt tehnyt työnsä työelämässä. Kantanut velvollisuutensa, kestänyt kärsimystensä käsittämättömät vuodet. On antanut anteeksi kiusaajilleen.

Homealtistus (1994-1996) jätti pysyvän haitan, mutta syöpäsairaus (1998)otti parantuakseen ja nivelreuma pysyy aisoissa sytostaattien ja kortisonin avulla. Nyt Mari on yli 60. Onnen maa on joka päivä lähempänä. Ehkä hän sen oivalsi jo varhain?

Kerran 9-vuotiaana hän istui rantakivellä, pimeänä syysiltana kun kaatosade valui ja myrsky myllersi. Hänen oma sydämensä tulvi kyyneleitä kuin kuuropilvi. Hän sanoi: enkeli, tule ja vie minut pois! Kukaan ei rakasta, ei välitä, ei kuuntele! En jaksa elää, olla olemassa. Miksi synnyin tänne kiusattavaksi? Minuun koskee niin! Hän muisti mummon laulaman virren:

”Tuolla taivaan asunnoissa, autuaissa Jumalan, itku on ja murhe poissa, siellä ilo ainiaan.”
 

Onnen maa, taivas. Se kutsuu kaikkia. Erityisesti surullisia, itkeviä, sorrettuja, köyhiä, kiusattuja, kärsiviä. Jos Sinulla on särjetty sydän, ontto olo, etkä aina tunne olevasi edes ihminen ihmisten joukossa – älä menetä toivoasi! Taivaasta riittää annettavaksi rakkautta, voimaa, lohdutusta, hyvyyttä. Tie on valmis. Olemme kristityssä maassa. Suuri osa on käynyt rippikoulun, moni saanut vihkiraamatun. Aloita vaikkapa Uudesta Testamentista, Johanneksen evankeliumi 3:16. (6) Etsivä löytää, apua tarvitseva noteerataan taivaan taholla.

Elämä on vain tuokio. Se on kuin ikuisuuden eteinen. Onnellista on tietää, että kerran rauhan ja rakkauden maa sulkee syliinsä ja suojaansa särjetyt sydämet. Kyyneleet kuivataan. Ei enää kuolemaa, ei kiusaamista. Kaikki haavat ja mustelmat ovat muistoistakin kadonneet.

Hyvää matkaa ja siunausta Sinulle toivottaa

                    - pieni Mari -